Nuuksio Classic kisattiin lauantain 6.9. kolmannen kerran. Olin jo aiempina vuosina suunnitellut osallistumista, mutta koskaan se ei ole osunut aikataulullisesti yhteen muiden menojeni kanssa. Tänä vuonna sitten palatessani NutsPallakselta sain tietää Laurilla olevan myynnissä lipun kisaan. No ei kun kiireesti soittoa ja osallistumisoikeus itselle.
Syitä lipun hankkimiselle oli monia. Yksi oli mahdollisuus päästä kokemaan hieno kisa ja juoksemaan muiden kanssa komeissa maisemissa. Toinen oli päästä tekemään pidempi maastolenkki kisan tarjoamissa puitteissa, mikä aina helpottaa omaa suoritusta (ihan huollosta ja reittimerkkauksesta aina tsemppaamiseen asti). Tausta-ajatuksena oli myös valmistautuminen ensi vuoden koitoksiin, jolloin tarkoituksena on juosta nykyistä pidempiä matkoja maastossa, joten kisat tarjoavat oivan harjoitusärsykkeen. Ja toki maastokisat (kahden kisan syvällä rintaäänellä) nyt vain ovat niin hienoja tapahtumia, että sopivan mahdollisuuden tarjoutuessa aina kannatta osallistua.
Kuva: Salla Lyytinen
Harjoitteluni Nuuksioon oli hieman kompromisseeraamista Amsterdamin maratonille valmistautumisen kanssa. Kaikki kovemmat harjoitukset tein joko hiekkateillä tai Eläintarhan kentällä. Juoksin kuitenkin jonkin verran maastossa tavallisia pk-lenkkejä sekä viikko ennen kisaa vietin viikon juoksennellen Ranskassa Alpeilla, jossa kyllä sitten tulikin mäkiharjoitusta, VK-treeniä, kävelemistä, teknistä polkua ja kaikkea muuta, mitä maastojuoksu parhaimmillaan on. Itse asiassa tämän jälkeen Nuuksio tuntuikin varsin leppoisalle alustalle 
Kisaan lähdin suunitelmalla juosta pitkä, hieman kovempi pk-lenkki, jossa sykkeiden olisi silti syytä pysytellä pk2-tasolla (lähellä aerobista kynnystä), joskin ylämäissä tai muuten tilapäisesti voisin niitä nostella kynnyksen ylikin. Suunnitelma onnistui hyvin, mitä nyt epähuomiossa ottamani vanha sykevyö ei aina viitsinyt näytellä lukemia.
Kuva: Ilkka Heinonen
Taktiikan onnistuessa juoksu sujui loppuun asti leppoisasti. Kisan tarjoama seura oli loistava lisäapu, kun sain juoksennella ja jutustella eri ihmisten kanssa, jolloin matka taittui mukavasti. Erityisesti viimeiseltä huoltopisteeltä taitoin matkaa saman henkilön kanssa maaliin asti koko ajan pälpättäen. Samalla päätimme, molemmilla kun on vielä maratonit lokakuussa luvassa, ettei lopussakaan ole syytä lähteä turhia rypistelemään tai kirejä rakentelemaan, vaan maaliin asti mennään mukavasti, jotta palautuminen on mahdollisimman nopeata.
Kisan reitti oli vaihteleva. Mukana oli latupohjaa ja ulkoilutietä, jolla sai hyvin hajoitettua letkaa ja lepuutettua juoksurytmitystä. Sitten tarjolla oli uskomattoman hienoja kapeita polkupätkiä, jotka olivat suhteellisen kivikko- ja juurakkovapaita, joten niissä sai nauttia rennosti juoksemisesta pehmeällä alustalla. Toki tarjolla oli myös upottavia rahkasammalia, mättäitä ja mutaa, joiden ylittäminen meni kuivalta paikalta toiselle pomppiessa tai nilkat reilusti upottaen ja eteenpäin tarpoen.
Kuva: Ilkka Heinonen
Pitkospuitakin oli tarjolla paljon, mutta suurin osa niistä oli huonossa kunnossa tai hajonnut, joten juoksemisen sijaan ne ylitettiin varovaisesti liukastumista peläten. Myös ojanylitykset tulivat tutuiksi. Ja komeat kallion päällä juoksemiset ja pienet metrin korkuiset ”kiipeämiset”. Komeimpana mieleen jäivät kuitenkin lukuista järven vierestä kulkevat pätkät, joissa sai ihailla maisemmia. Ehkä nyt löytyi motivaatio lähteä treenaamaan Nuuksioon muutenkin.
Reittimerkinnöistä pitää antaa erityistä kiitosta: nauhoja oli näkyvissä koko ajan, usein jopa useampia kappaleita. Kilometrimerkit maastossa olivat myös mukava yllätys. Toki minä synnynnäisenä suunnistajana onnistuin juoksemaan silti lyhyesti harhaan hieman ennen 29 kilometriä, mutta tässä ei aikaa tuhrautunut kuin minuutti–pari. Tämänkin olisin voinut välttää, kun olisin katsellut nauhoja eikä tujoittanut maahan polkua. Ja hetihän sitä alkoi epäillä pummia, kun edessä oli suhteellisen tasainen metsä, eikä punavalkoista missään.
Kuva: Salla Lyytinen
Tämän tarkemmin en tässä osaa lähteä juoksua käymään kronologisesti läpi, koska se oikeastaan meni koko matkan suhteellisen tasaisesti. Alussa kuljettiin isossa porukassa, josta letkat aina pikkuhiljaa pienenivät ja erkaantuivat. Maalin saavuin ajassa 4.36 ja jotain.
Kuva: Salla Lyytinen
Kaiken kaikkiaan reitti oli siis vaihteleva, mutta mukava. Reitti ei ollut liian tekninen, jolloin vähemmälläkin polkujuoksutaustalla pärjää. Vaikeimmat ja hitaimmat kohdat johtuivat pääasiaksi märkyydestä ja upottavuudesta, joten sinällänsä pelkoa kaatumisesta ei ollut. Muutama juurakkoinen alamäki toki matkalla oli, mutta nehän ovat lajin suola.
Kuva: Ilkka Heinonen
Nuuksio onkin siis varmasti sopiva valinta sekä lajista vasta innostuneille ”helppoutensa” vuoksi, mutta toisaalta enemmän mettässä aikaansa viettäneet saavat siitä myös hyvin irti, kun voivat juosta hieman lujempaa pelkäämättä koko ajan kaatumista.
Ja kannustus, se oli hienoa! Sitä riitti vastaantulevilta retkeilijöiltä, kanssajuoksijoilta sekä varta vasten kisaa katsomaan tulleilta. Kiitos kaikille kannustaneille! Mukana oli jopa lajin luonteeseen sopivaa kellojen kilkatusta.
Ja kruununa tapahtumalle oli hieno sää, joka mahdollisti maalialueella päivystämisen ja sieltä saunaan ja uimaan siirtymisen. Voin muuten suositella poreammetta maratonin jälkeen.
Anttikin oli toipunut itikoiden puremista Ylläs-Pallas-Hettan jälkeen. Kuva: Salla Lyytinen.
Ehdottomasti siis merkitsen Nuuksion myös ensi vuodeksi kalenteriin, mutta osallistumista varjostaa toki eräs Alppimaisemissa samaan aikaan käytävä kisa. No, mielummin runsauden pula ja valinnan vaikeus kuin valkoinen paperi.
Kiitos siis järjestäjille, valokuvaajille (jonka ansiosta tämänkin jutun jaksaa selata läpi), vapaaehtoisille, kanssajuoksijoille, yleisölle sekä Laurille lipusta!